Syyslomailua

 Hello taas vaan kaikki ja oikein hyvää syksyistä iltaa. Tuli vihdoin taas se hetki, kun päästiin mökkeilemään eikä sitä ole odotettukaan kuin vuoden päivät. Kesällä oli tarkoitus, mutta perhe sai koronan juuri parahiksi, kun kesäloma alkoi. Mökkeilyt vaihtui makaamiseen sohvan vieressä ja yrityksillä lohduttaa tuskasta itkevää emäntää. Onneksi siitä selvittiin elossa ja nyt sitten tuli palkinto mökki muodossa. Emäntä ja isäntä sai kuin saikin ihan uudesta paikasta taas mökin vuokrattua pariksi päiväksi. Sijainti jäi kovasti epäselväksi, koska meidän tapa matkustaa on lievästi sanoen ikävää. Ensin meidät tungetaan auton takakonttiin pieniin metallisiin koppeihin, tiedättehän nuo kamalat liukaspohjaiset häkit, joissa saa tuntea jokaisessa mutkassa olevansa elossa. Sitä heittelehtii puolelta toiselle kirsu lytyssä, vaikka kuinka yrittää kynsillä saada otetta niin ei onnistu. Varsin epämieluisaa on silloin, kun meidän perheen "Minna Kuoppala" on ratissa, koska silloin mennään eikä meinata. Usein Dobbyn kanssa laskemme hiljaista rukousta, että isäntä ajaa ja emäntä keskittyy vaan räpläämään kännykkää. Onneksi isäntä on meidän kanssa samaa mieltä ja pysyykin usein itse ratin takana. 

Tänä vuonna päästiin taas jonkun pienen lammen rantaan mökille, mutta siellä oli uiminen ankarasti kielletty. Voitte arvata etten todellakaan pidä kiinni sellaisista kielloista, vaan heti emännän silmien katsellessa kännykän ruutua tai puolukkamättäitä loikkasin lampeen. Emäntä kiljui ja yökkäili sillä haju oli hänen nenäänsä sopimatonta. Ei pitänyt siitä, että muta valui tassuista ja lemusi kuten hän karjui siinä rannalla. Uhkasi raahata minut kotona samaan vauvan ammeeseen missä kylvetti Dobbya minun naureskellessa vieressä. Tiesin ammeen olevan ainakin 2,5 tunnin ajomatkan päässä, joten ei tehonnut. Painoin häntä suorana takaisin lampeen, kunnes emännällä meni sitten kuppi nurin ja nakkasi minut arestiin autoon. Siihen loppui sitten uimamaisterin ura mutakylpyjen kera. Voisin melkein vannoa mutakylpyjen tehneen hyvää kuontalolleni, sillä aivan varmasti on turkki kiiltävämpi sen käsittelyn jäljiltä. 

Kaikkeen sitä joutuukin

 Viime keväänä emäntä sai päähänsä, että mut pitää raahata koirien kauneuskilpailuihin. Tästä käytiin kiivaita keskusteluja puolin ja toisin, mutta niin siinä sitten kävi, että näyttelyyn jouduin. Yritin kyllä kaikkea mahdollista keksiä välttääkseni koko operaation, mutta laihoin tuloksin. Pikkuiset painit Arielin kanssa, jotta saisin turkkini kuolaiseksi ja ihanan likaiseksi, vaan eipä tehonnut. Päädyttiin vielä kaikeksi kauhukseni kylpyyn, sellaiseen vauvan ammeeseen. Voi miten mua nolotti! Sitten siinä piti vielä alkaa poseeraamaan kameralle, ei hyvää päivää! Kostoksi yritin kuivausvaiheessa haukata emännältä pari sormea, mutta hän oli vähän turhan nopea sorminen enkä ehtinyt kuin näyttää, että on ne hampaat mullakin. Tämän keinon opin koirapuistossa parilta dopermannilta, jotka neuvoi käyttämään sitä aina tiukan paikan tullen. Sen jälkeen en   sitä keinoa ole kyllä tarvinnut. Eipä siinä kuitenkaan kiukuttelut auttanut sillä niin vaan näyttelyyn päädyttiin. Emännän vanhin tytär sai lähteä handleriksi. Koska mä olin tästä asiasta ottanut emännän kanssa jo aikaisemmin yhteen ja jääräpäänä päätin vähän näpäyttää emäntää. Laitoin siellä näyttelyssä vähän tanssahdellen ja siitä ei emäntä pitänyt yhtään. Palkinnoille ei siis ollut menoa siinä vaiheessa. Mitäs ei kuuntele mun omia toiveitani! Mua kiinnostaisi agility paljon enemmän kuin joku näyttelyissä ravaaminen. Olen ruinannut päästä agility treeniin ja esittänyt loistavia synnynnäisiä lahjojani, mutta ei niin ei. Sana ”ei” on ehdottamasti emännän lempisana sitä se viljelee niin kuin luulisi sen itävän. Täytynee joskus laittaa niistä omista agility treeneistä postauksia, mutta ei nyt sillä emäntä vahtii selkäni takana eikä hänelle voi kaikkea kertoa. Milläs minä sitten tarhasta karkaan?

Metsäretkellä tapahtunutta

Emäntä ehdotti kuopukselle marjaan lähtöä ja painelikin jo itse samalla puskat ryskyen marjaan. Joitakin aikoja myöhemmin hän oli saanut marjansa poimittua ja tuli kyselemään missä tyttö on. No kukaan ei ollut nähnyt häntä hetkeen ja alkoi sitten soittelu rumba ja herääminen siihen ettei tyttöä löydy mistään eikä vastaa huuteluihin. Hetken aikaa emäntä säntäili sinne tänne tietämättä soittaako poliisi vai palokunta hätiin. Emäntä lopulta rauhoittui ja päätteli, että on vaan tyttö marjaämpäreineen mennyt hiukan liian kauaksi ja päätti pistää minut töihin. Emäntä kuitenkin hiukan hermoili, että miten pärjään kun ei ehtinyt edes valjaita ja jälkiliinaa hakea vaan suoraan töihin. No käskysana oli vähäisistä harjoituksista huolimatta sen verran tuttu, että löin samantien nenän maahan ja sitten mentiin. Siinä sai emäntä laittaa höpinää töppösiin, että pysyi perässäni. Emäntä luuli minun välillä jo hukanneen jäljen, mutta kuopus oli kai marjoja poimiessaan kierrellyt mättäitä ja emäntä ei heti hädissään tajunnut mitä pyöriskelen ennen kuin taas painelin häntä suorana eteenpäin. Löytyihän se kuopus ja nopeammin kuin emäntä olisi ihan heti arvannut. Emäntää vaan piti aina välillä odottaa, kun ei se raukka päässyt saappaillaan hölkkäämään perässäsi niin nopeasti kuin painelin menemään. Emäntä oli niin iloinen ja onnellinen, että lupasi mulle kaikki saamansa hauet (niitä sitten odotellessa). =D

Syksyinen tervehdys

 Jospa sitä sitten minäkin välillä nappaisin näppiksen ja tulisin näpyttelemään muutaman rivin syksyn kuuluisia. Kesä oli aivan liian kuuma minun makuuni, joten tämä viileä syksy on ihanaa aikaa. Tässä taannoin olimme pienen pienellä syyslomalla vähän mökkeilemässä ja marjassa eikä sovi unohtaa kalastusta. Saatiin siitä mekin osamme, sillä emäntä nappasi nappasi virvelillä hauen ja uskokaa tai älkää saimme nuotiolla paistettua haukea! Voi sitä ilon ja riemun määrää, sillä kukapa nyt haluaisi mieluummin napostella kuivia nappuloita napaansa jos on tarjolla nuotiokalaa, kysyn vaan? Tosin hauki oli kovasti pieni siihen nähden että se piti jakaa kahden ahneen saksanpaimenkoira sisaruksen kanssa. Siinä saa pitää vauhtia jos meinaa saada edes yhden evän napattua on ne niin nopeita ahmatteja...