Viime keväänä emäntä sai päähänsä, että mut pitää raahata koirien kauneuskilpailuihin. Tästä käytiin kiivaita keskusteluja puolin ja toisin, mutta niin siinä sitten kävi, että näyttelyyn jouduin. Yritin kyllä kaikkea mahdollista keksiä välttääkseni koko operaation, mutta laihoin tuloksin. Pikkuiset painit Arielin kanssa, jotta saisin turkkini kuolaiseksi ja ihanan likaiseksi, vaan eipä tehonnut. Päädyttiin vielä kaikeksi kauhukseni kylpyyn, sellaiseen vauvan ammeeseen. Voi miten mua nolotti! Sitten siinä piti vielä alkaa poseeraamaan kameralle, ei hyvää päivää! Kostoksi yritin kuivausvaiheessa haukata emännältä pari sormea, mutta hän oli vähän turhan nopea sorminen enkä ehtinyt kuin näyttää, että on ne hampaat mullakin. Tämän keinon opin koirapuistossa parilta dopermannilta, jotka neuvoi käyttämään sitä aina tiukan paikan tullen. Sen jälkeen en sitä keinoa ole kyllä tarvinnut. Eipä siinä kuitenkaan kiukuttelut auttanut sillä niin vaan näyttelyyn päädyttiin. Emännän vanhin tytär sai lähteä handleriksi. Koska mä olin tästä asiasta ottanut emännän kanssa jo aikaisemmin yhteen ja jääräpäänä päätin vähän näpäyttää emäntää. Laitoin siellä näyttelyssä vähän tanssahdellen ja siitä ei emäntä pitänyt yhtään. Palkinnoille ei siis ollut menoa siinä vaiheessa. Mitäs ei kuuntele mun omia toiveitani! Mua kiinnostaisi agility paljon enemmän kuin joku näyttelyissä ravaaminen. Olen ruinannut päästä agility treeniin ja esittänyt loistavia synnynnäisiä lahjojani, mutta ei niin ei. Sana ”ei” on ehdottamasti emännän lempisana sitä se viljelee niin kuin luulisi sen itävän. Täytynee joskus laittaa niistä omista agility treeneistä postauksia, mutta ei nyt sillä emäntä vahtii selkäni takana eikä hänelle voi kaikkea kertoa. Milläs minä sitten tarhasta karkaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti