Pitkän ja erikoisen köröttelyn jälkeen pääsimme lopulta perille. Tosin köröttelyksi ei uskalla kyllä matkaa sanoa, sillä Pirpana (perheen esikoinen) painoi menemään kuin pieni vihainen eläin ja sai pitää häkin kaltereista välillä tosissaan kiinni. Siitä ei kyllä kannata emännälle mainita tulee taas melkoinen papatus tytölle. Vaikka pakko sanoa, ettei ole omena kauas puusta pudonnut ihan on äitinsä tytär. Emäntä kanttaa välillä vielä pahemmin ja mutkissa pitää purra kalteria, että pysyy kyydissä. Perillekin lopulta päästiin ja jalat oli muhennoksena ja virtaa oli kuin Duracell-patterissa pitkän matkan jäljiltä, vaikka Pirpana ja Hattarapää (perheen toinen tytär) meitä käytteli tauoilla vähän jaloittelemassa. Tuolla koirahäkissä vaan ei ole yhtään ylimääräistä tanssitilaa ja ulista ei kannata, sillä pakun takatilassa kaikuu oma ääni ainakin seuraavat 10km sen jälkeen. Parasta on vaan istua suu supussa ja jutella kuiskaten kavereille. Olimme jo matkalla keksineet Dobbyn kanssa kelpo kostotoimet emännälle ja niitä heti aloimme toteuttamaan. Vuorotellen vartioimme emäntää Dobby jopa yritti kiivetä emännän syliin istumaan, ettei vaan emäntä katoa näköpiiristä. Sisälle yritimme päästä keinolla millä hyvänsä ja minä pääsin kuin pääsinkin muurista läpi, mutta matkan teko päättyi eteiseen. Sisällä oli kissa ja ei kiitos sitä en halua tavata, sillä olen kuullut kamalia kertomuksia, kuinka ne kynsii silmät päästä ja repii kappaleiksi. En ole vielä valmis opastettavaksi vaan katselen mieluusti omilla silmilläni ja yhtenä kappaleena. Kissa on Hattarapään Maine Coon nimeltään Morokei, joka otettiin matkaan mukaan. Mökki kun oli niin iso, että sinne aina yksi kissa hukkuu kuulemma joukon jatkona. Niin että eläintarhan kanssa sitä sitten reissu alkoi kolme koiraa ja kissa retkeilemässä keskellä ei mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti