Sunnuntai aamu valkeni sateisena ja ihmetys oli suuri, kun herättiin Dobbyn kanssa emännän kellon soittoon. Ensimmäinen ajatus oli, että emäntä on jälleen sooloillut puhelimensa kanssa. Ihmetys oli suuri, kun emäntä hetken kuluttua nousi ylös tukka takussa ja silmät ristissä. Eikä ihme sillä silloin oli vasta aamuyö. Emäntä kuitenkin onnistui keittämään kahvit ilman suurempia katastofeja (toisinaan hän valuttaa sen pöydälle unentokkurassaan, kun unohtaa tyhjentää pannusta vanhat kahvit). Käytiin emännän kanssa hakemassa aamun lehti ja olisi takuulla eksynyt matkalla, jos ei oltaisi oltu häntä vahtimassa ja ohjaamassa oikealle postilaatikolle. Aamukahvin jälkeen oli selkeästi tekeillä jotain mielenkiintoista, kun emäntä kantoi pakaaseja autoon. Ulvoin, vinguin ja ulisin, mutta hänellä ei tuntunut olevan pienintäkään aikomusta ottaa meitä mukaan. Hypin ja kiljuin, mutta emäntä oli kuin kuuroutunut umpipuu eikä hän reagoinut olemassaolooni millään tavalla. Ei kieltänyt, ei komentanut käveli vain sisään ja ulos. Lopulta emäntä hyppäsi autoon ja sanoi mulle, että vahdi taloa. Siis nej härre god.... Mitä täällä tapahtuu? Miksei emäntä ota meitä mukaan?? Selvisi se sitten aika nopeasti, että me tullaan maitojunalla perässä eli perheen tyttöjen kanssa toisella autolla ja siskokin lähtee mukaan. Toinen vaan oli töissä iltaan asti joten se viivytti lähtöä muutamalla tunnilla. Tätä emäntä ei kyllä ihan hevillä unohda siitä voitte olla varmoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti